Statcounter

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Ortodoksien kokemukset ryssävihasta ja syrjinnästä Suomessa. Venäjän ortodoksisen kirkon tutkimusraportti 17.10.2014.

Ortodoksien kokemukset ryssävihasta ja syrjinnästä Suomessa. Venäjän ortodoksisen kirkon tutkimusraportti 17.10.2014. Pappismunkki Siluan Nikitin.

* * *


Venäjän ortodoksit ovat valitettavan tyypillisesti vain kärsineet hiljaa ja vaienneet suoranaisesta ryssävihasta ja syrjinnästä, jota he ovat kohdanneet Suomessa. 

Nyt tietämys on kuitenkin jo vihdoin merkittävällä tavalla avartunut, kun Venäjän ortodoksisen kirkon pappismunkki Siluan Nikitinin (Силуан Никитин) perusteellisesti dokumentoitu ja harkitsevaisesti analysoitu raportti ”Suomi 1900-luvulla: Politiikka ja kirkko” (Финляндия в ХХ веке: политика и Церковь) on julkaistu perjantaina 17.10.2014 venäläisellä teologisella web-portaalilla Богослов.[1]


Koko raportti on luettavissa venäjäksi
Богослов- portaalissa.
 Tiivistelmä pappismunkki Siluan Nikitinin laatimasta tutkimuksesta on julkaistu 18.10.2014 myös ortodoksisella nationalistisella portaalilla Русская народная линия[4], jossa todetaan tiivistetysti ja selvästi sekin raportin dokumentoima ongelma, miten ”monimutkainen poliittinen tilanne ei voinut olla vaikuttamatta myös ortodoksisen kirkon elämään Suomessa”.

 Tutkimus tuo järkyttävästi muistiin senkin, miten russofobisen ilmapiiri kasvoi 1920-luvulla Suomessa: maaliskuussa 1923 Ylioppilas-lehdessä julkaistiin russofobiasta artikkeli, jossa vaadittiin, että 

”… jos me rakastamme maatamme, meidän täytyy oppia vihaamaan vihollista… kunnian ja vapauden nimissä kuuluu meidän mottomme Viha ja rakkaus! Kuolema ryssille, olivatpa he punaisia tai valkoisia”.

Nikitin viittaa lukuisiin esimerkkeihin poliittisesti rakennetusta ryssävihasta: Akateeminen Karjala-Seura julkaisi esitettä ”Herätys Suomi”, joka sisälsi rajut vaatimukset ryssävihan puolesta: 

Mitä hyvää meille on ikinä tullut Venäjältä? Ei mitään! Kuolemaa ja tuhoa, rutto ja Venäjän löyhkä… Venäjä on aina ollut ja aina tulee olemaan ihmiskunnan ja inhimillisen kehityksen vihollinen. Olisiko koskaan mitään hyötyä Venäjän kansankunnan olemassaolosta ihmiskunnalle? Ei!  Päinvastoinkin heidän katoamisesta maan päältä olisi suuri onni”.  

Yhtä radikaalisti sanomalehti ”Suojelukuntalainen” ilmaisi ryssävihaa. Lehden järjestämän lukijakilpailun voittaja parhaaksi venäläiseksi sananlaskuksi oli ehdotus:

 ”Mikä eläin muistuttaa ihmistä? Tämä on ’ryssä’”. 

20-30 –luvuilla suomalaiset katsoivat, että Suomen kaikki venäjänkieliset olisivat poliittisesti epäluotettavia. Lehdistön tunnelmat ilmenivät myös hyökkäyksinä ortodoksipapistoa vastaan. Niinpä sanomalehti ”Karjala” (Nro. 148, 30 toukokuuta 1925) julkaisi artikkelin

 ”Venäjän juonittelija. Valamon luostarin munkki Polykarpos on Venäjän kirkolliskokouksen konservatiivien agentti”. [4]

Tutkimusraportti on julkaistu hyvin arvovaltaisella teologisella portaalilla. Päätös ja siunaus kyseisen teologisen web-portaalin rakentamisesta ovat tulleet itseltään Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Alekseilta vuonna 2001. Kyse on Venäjän ortodoksisen kirkon koulutuskomitean portaali, joka toimii uskonnonopetuksen ja –tutkimuksen tukena.  

Huhtikuussa 2007 Venäjän ortodoksisen kirkon kasvatuskomitea ja Moskovan teologinen akatemia perustivat ”Informaatioteknologian keskuksen”, jonka ensimmäinen toiminnallinen tulos oli tieteellinen teologinen web-portaali  Богослов.Ru (”teologia”). Teologisen portaalin päätarkoituksena on antaa voimavaroja teologian tutkimusta ja koulutushankkeita varten.

Perjantaina 17.10.2014 julkaistun tutkimusraportin kirjoittaja pappismunkki Siluan Nikitin on hyvin oppinut mies, joka on erinomaisen perusteellisesti paneutunut suomalaiseen teologiaan ja ilmapiiriin. Heinäkuun 11. päivä 2014 hän julkaisi edellisen laajan raporttinsa ”Suomen ortodoksisen kirkon liturgian ja seurakuntaelämän ’suomettamisesta’ (Финнизация) Saksan arkkipiispan alaisuudessa”.[2] 

Muistettakoon, että Siluan Nikitinin tuolloinen tutkimusaihe on ollut osittain tunnettu myös muun muassa Helge Seppälän tutkimuksista, joissa on tuotu ilmi poliittiset ja sotilaalliset määräykset Itä-Karjalan ”suomettamiseksi”, mikä tarkoitti miehitetyn alueen puhdistusta muista kansalaisuuksista ja erityisesti venäläisistä. 

Pappismunkki Siluan Nikitin huomautti heinäkuussa julkaisussaan, että termi ”suomettaminen” («финнизация»; ei siis suomettuminen) tarkoitti alkuaan suomen kielen käyttöä ortodoksisten seurakuntien ja luostarien liturgiassa ja koulutustoiminnassa, mutta myöhemmin käsitteen sisältö muuttui aggressiiviseksi ja poliittiseksi, kun ”suomettaminen” ilmaisi kansallistuntoista karjalaissuomalaista ortodoksista identiteettiä venäläisen ortodoksisuuden vastarintana. 

1920- ja 30- luvuilla kansallinen tietoisuus motivoi halua salata venäläinen alkuperä välttääkseen vihamielistä asennetta: ruotsalaisia ja venäläisiä nimiä muutettiin suomalaisiksi. 1920-luvulla ortodoksipapit alkoivat myös ajaa partansa. 

Swastikka- eli hakaristiketjut otettiin käyttöön vuonna 1929, kun 16. elokuuta 1935 Valamon luostarin hallintokomitean kirjeessä ”numero 1825” esipaimen, pappisseminaarin rehtori rovasti Nikolai Valmo (Varfolomejev) ohjeisti, että hakaristiketjun käyttö olisi välttämätöntä. Hakaristiketjujen käyttö päättyi vuonna 1945. 

Siluan Nikitin huomauttaa tutkimusten perusteella kuitenkin, että usein on myös liioiteltu ”suomettamisen” prosessia, vaikka Suomen ortodoksisen kirkon liturginen elämä ei sinänsä kokenut suuria muutoksia, mitkä muutokset tapahtuivat vasta myöhemmin.[2]

Pappismunkki Siluan Nikitin dokumentoi, että 26. maaliskuuta 1920 presidentti Kaarlo Juho Ståhlberg ja kirkollisasioiden ministeri Lauri Ingman hyväksyi asetuksen ortodoksisten kirkkojen talouden järjestämisestä, valtion avustuksesta, papiston eläkkeistä ja köyhille seurakunnille annettavasta tuesta.

 Ortodoksipapiston tilanne kurjistui kuitenkin pian ja seurakunnat eivät enää pystyneet maksamaan papiston palkkoja. Seuraavan 20 vuoden aikana Suomen ortodoksisten seurakuntien määrä romahti rajusti. 

1930-luvulla köyhtynyttä ortodoksista kirkkoa häiritsi jopa jumalanpalveluspukujen puuttuminen. Köyhyydestä oli osoituksena sekin, että vastavalitulle Viipurin piispalle esitettiin lahjaksi pyhitettyä ristiä, joka tilattaisiin halvalla Virosta, mutta tähän hakaristiin (swastika) liittyvään ketjuun eivät  enää riittäneet rahat. Niin piti lainata Valamon ja Konevitsan luostarista 300 markkaa.

Sotien jälkeen Suomen ortodoksiset kirkot saivat taloudellista tukea Yhdysvaltain, Englannin ja Ruotsin protestanteilta sekä Kirkkojen maailmanneuvostosta. Niin taloudellinen tilanne korjaantui merkittävästi jo 1950-luvulle mentäessä.

Pappismunkki Siluan Nikitin päätyy tutkimusraportissaan tulokseen, jonka mukaan ”epäilemättä Suomen kirkollisen hallinnon päätökseen kanonisesta asemasta ja patriarkaatista vaikutti Suomen voimakas russofobinen ilmapiiri”.[1] 

Nikitin näkee kovan historian valossa myös haasteita nykyistä tilannetta varten: 

Suomessa ilmenevä russofobia on yksi kiistellyimmistä aiheista Venäjän ja Suomen historiankirjoituksessa. On kuitenkin todettava, että Venäjän ja Suomen kansojen suhteita ei saa koskaan kutsua lämpimiksi ja ystävällisiksi. Venäjän valtiollisen duuman kansanedustaja V.S. Seleznev (В.С. Селезнев) on duuman kokousmietinnössään 1. marraskuuta 2011 viitannut suomalaiseen entiseen luterilaiseen pastoriin Juha Molari, joka on ilmoittanut, että ’russofobia Suomessa on laaja ongelma, joka on osoitettu lukuisissa akateemisissa tutkimuksissa. Kaksi pääsyytä on tälle venäläisten kohtaamalle torjunnalle: poliittinen propaganda sanoo, että suomalaisten on luotava oma hallinto Venäjää vastaan, ja kateus: Venäjä on rikas maa, jolla on paljon resursseja. Suomen luterilaisessa kirkossa on järjestelmällinen russofobia’. Suomen entinen presidentti Tarja Halonen näkee russofobian syyksi yksinomaan 1900-luvun kaksi sotaa”.[1]

Pappismunkki Siluan Nikitin tuo esille lukuisia legendoja ja tarinoita venäläisten joukkojen hirmuteoista Suomessa: 

Erityisesti ruotsalaiset historioitsijat, joista monet olivat luterilaista papistoa, ovat olleet merkittävässä roolissa säilyttäessään noita legendoja, joiden tarkoituksena on luoda mielikuva venäläisistä barbaareina”.[1] 

Tilanne muuttui jonkin verran vuoden 1809 jälkeen, kun Suomesta tuli Venäjän keisarikunnan etuoikeutettu alue. Asenne alkoi kuitenkin muuttua huonompaan suuntaan 1800-luvun lopulla, jolloin viha Venäjän hallitusta vastaan muuttui vihaksi koko Venäjää ja Venäjän kansaa vastaan.

 Lopulta tilanne muuttui vaaralliseksi Suomen sisällissodan aikana, jolloin 

russofobia palveli valkoisen Suomen halua osoittaa Venäjä syntipukiksi kaikkeen julmuuteen, niin että psykologisista syistä julma totuus veljessodasta yritettiin naamioida ideologiseksi taisteluksi ja länsimaisen kulttuurin puolustukseksi vihollista Venäjää vastaan”.[1]

Vuosina 1921-1929 Suomesta lähti noin 25 000 – 44 000 pakolaista sen ohessa, että Suomen senaatti päätti huhtikuussa 1918 karkottaa kaikki Venäjän edustajat ja kesään 1918 mennessä oli lähtenyt maanpakoon noin 20 000 venäläistä. Ortodoksisten koulujen tarkastaja, Karjalan ortodoksinen pappi Aleksanteri Somersaari (Sadovnikov) lähetti ankaran vaatimuskirjeen kesäkuussa 1918 senaattorille, Helsingin yliopiston suomen kielen professori Emil Nestor Setälälle[6]: 

Kaikilta venäläisiltä papeilta ja heidän perheenjäseniltään otetaan pois Suomen kansalaisuus ja karkotetaan Suomesta kaikkein kieroimpina ryssän edistäjinä (rusifikator). Siihen mennessä ei ole mahdollista Suomen Karjalassa ortodoksinen julkinen koulutus”.

 Emil Nestor Setälä olikin asiassa toimelias: hänen merkityksensä oli jopa keskeinen russofobisen Suomen kulttuuri- ja kielipolitiikan muovaajana sekä nuorsuomalaisen (sittemmin Kokoomuksen) politiikan edustajana sekä luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen edustajana.

 Tämä Setälä nimenomaisesti järjesti Suomen ortodoksisen kirkon ”kansallistamisen” eli erottamisen Moskovan patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1917. Tällöin Setälä edusti Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan luona Suomen valtiovaltaa täysivaltaisen ministerin asemassa muiden edustajatovereidensa kanssa, joita olivat rovasti Sergei Solnstsevin, Viron arkkipiispa Aleksanterin ja Suomen uudeksi apulaispiispaksi nimitetyn virolaisen pastorin Herman Aavin kanssa. 

Ansioistaan Setälä on haudattu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaalle, johon hautakiven on pystyttänyt Suomalais-Ugrilainen Seura. Setälä oli naimisissa professori Julius Krohnin tyttären toimittaja ja kirjailija Helmi Krohin kanssa.

Pappismunkki Siluan Nikitinin raportti [1] luettelee, että itsenäisen Suomen russofobian tärkeimmät toimijat olivat Keisarillinen Preussin Jääkäripataljoona (Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr. 27) ja Maalaisliitto (nykyään Suomen Keskusta) sekä vuonna 1922 luotu Akateeminen Karjala-Seura: 

Nämä pyrkivät luomaan Suomen kansan yhtenäisyyttä yllyttämällä kaikkinaiseen vihaan Venäjää vastaan”. 

Vuosina 1923–1927 AKS:n puheenjohtajana toiminut pohjanmaalaisen Kokkolan luterilaisen seurakunnan kirkkoherran poika Elmo E. Kaila (entinen Johansson), jonka veli oli tunnettu Saksan Sotakorkeakoulun suorittanut Jääkäripataljoon 27:n jääkärieversti Auno Kaila, kirjoitti:

 ”Jos me sen teemme, silloin ei ole kovinkaan monen vuoden takana se aika, jolloin kansaamme johtaa yksi ajatus, voimakas, kaikki voittava, jolloin toteutuu Härmän miesten sananparsi ’ryssästä saa puhua vain hammasta purren’. Silloin Suomi on vapaa”.[5]

Silian Nikitin viittaa myös Kiuruveden luterilaisen seurakunnan pastori Elias Simojoen suorasanaiseen vaatimukseen ”Kuolema Venäjälle” Kalevan päivän –juhlissa vuonna 1923.[1] 

Kun puolisotilaallinen Lotta-Svärd osallistui Valamon luostarin vieraana vuonna 1933 tilaisuuksiin, niin Lotta Svärdin johtaja Fanni Luukkonen kiitti 18. heinäkuuta 1933 kirjeessään ”unohtumattomista muistoista osallistua Bileamin palvontaan”. 

Myös lukuisten muiden esimerkkien avulla Silian Nikitin tuo esille tutkimuksessaan sen, miten suomalaisten mieliin luotiin 1920- ja 1930- luvuilla käsitystä, että kaikki venäjänkieliset olisivat poliittisesti epäluotettavia. Karl August Ahlqvist löydettiin näkemyksineen uudestaan, kun vakuutettiin tämän sanoilla, että 

ortodoksinen kirkko on vaarallista suomalaisten kansallishengelle”. 

Aleksanteri Nevskin ortodoksinen kirkko Suomenlinnan varuskunnassa siirtyi vuonna 1918 luterilaiselle seurakunnalle ja vuosina 1927–1929 kirkko voimakkaasti jälleenrakennettiin. Ympäri Suomea ortodoksien kirkkoja purettiin tai siirrettiin luterilaisten kirkkojen omaisuudeksi 1920-luvulla.

Pappismunkki NIkitin esittää tutkimuksessaan, että 1920- ja 1930- luvuilla Suomen valtiolliset monet laitokset olivat tiiviissä yhteydessä suojeluskuntiin, joilla oli vihamielinen asenne ortodoksista seurakuntaa vastaan. 

Terijoella valitettiin ortodoksisen kirkon kellojen soitosta. Ortodokseista käytettiin hyvin pejoratiivisia ilmauksia. Ortodoksien hautausmaita ja kirkkoja myös häväistiin.[1]

Johtopäätöksenään pappismunkki Silian Nikitin tekee, että 

ortodoksisen papiston ja uskovaisten asema oli erittäin vaikea Suomessa vuodesta 1917 lähtien. Tämä liittyi yleiseen suomalaiseen vihamielisyyteen venäläisiä vastaan, mutta myös aktiivisesti kirkollisiin hallinnollisiin asioihin.


[1] Силуан (Никитин), иеромонах, 17 октября 2014 г. Финляндия в ХХ веке: политика и Церковь. Богослов

[2] Силуан (Никитин), иеромонах, 11 июля 2014 г. «Финнизация» богослужебно-приходской жизни Православной Церкви Финляндии при архиепископе Германе (Ааве). http://www.bogoslov.ru/text/4047527.html tai http://www.freezepage.com/1413958297FOZOUWHGLW

[3] Хельге Сеппяля (Helge Seppälä), 1995. Финляндия как оккупант в 1941-1944 годах. http://www.aroundspb.ru/finnish/sepp/sepp3.php

[4] Силуан (Никитин), иеромонах , 18.10.2014. Финляндия в ХХ веке: политика и ЦерковьРусская народная линия http://ruskline.ru/author/_/nikitin_siluan/

[5] Antero Eerola: Venäjän vastaisuus ja historian häkit. Teoksessa: Venäjä 2017: Kolme skenaariota. Toimittajat: Osmo Kuusi, Hanna Smith ja Paula Tiihonen. Sivu 71 http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/thw.cgi/trip?${APPL}=erekj&${BASE}=erekj&${THWIDS}=0.49/1413964909_270061&${TRIPPIFE}=PDF.pdf

[6] Wikipedia: E.N. Setälä. http://fi.wikipedia.org/wiki/E._N._Set%C3%A4l%C3%A4


Kirjoittaja on erityisen tyytyväinen, kun totuuden puolesta puhutaan avoimesti ja vilpittömästi ryssävihaa vastaan. Hyvältä tuntuu sekin, että tässä uudessa loistavassa ortodoksisessa tutkimuksessa on muistettu myös pitkäaikaistyöttömän suomalaisen ihmispolon näkemyksiä ryssävihan vakavuudesta. Kokoomuspomo Jukka Romppaisen suorittama raaka veriteko, Krimiltä saapuneen Irinan (venäläisnaisen) murha, sekä tämän jälkeen Romppaisen kirjoittamat ryssittelevät Facebook-päivitykset ja Finlandia-hymniin liittynyt kansallinen uho vain lisäävät ryssävihaan liittyvän tutkimuksen ajanmukaisuutta ja tärkeyttä. Kokoomuspomon tappama Irina piti maahantuontiyritystä, josta myös venäläisiä maahanmuuttajia yhdistävä web-portaali kertoo. Irina on itse syntynyt Neuvostoliitossa Kazakstanin koillisosissa Pavlodarin kaupungissa.


Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

”Venäjällä propaganda-operaatio Suomessa. 6 merkkiä media iskusta” (Ilta-Sanomat 8.10.2014)

Ilta-Sanomien etusivun pääuutinen oli tänään keskiviikkona 8.10.2014, että ”Venäjällä propaganda-operaatio Suomessa”. Etusivu lupasi myös ”6 merkkiä media-iskusta”.


Ilta-Sanomien kokonainen aukeama sivuilla 4-5 esitti aseistettua venäläistä sotilasta, jonka taustalla on Venäjän lipun värit. Aukeaman otsikko on: ”Uusi taistelukenttä”. 

Alaotsikkona väitetään: ”Turvallisuus: Suomi on joutunut Venäjän informaatio-operaatioiden kohteeksi. Uhkan tiedostaminen auttaa sen torjunnassa”.


Ilta-Sanomat nimesi asian käsittelyssä ensimmäisessä kappaleessa Venäjän uuden taistelukentän tuntomerkiksi sen, että nettikeskusteluihin ”ilmaantuu nimettömiä vihaviestejä”. 

Lisäksi lukijan ”tunne, ettei uutisvirrassa liikkuvaan tietoon voi enää luottaa” olisi osoitus siitä, että ”olet havainnut jo useita informaatiosodankäynnin tunnusmerkkejä”. 

Ilta-Sanomien mukaan informaatiosodan ilmiö olisi Suomessa ”noussut julkisuuteen vasta Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan myötä”.


Ilta-Sanomien auktoriteettina Sofi Oksanen


Ilta-Sanomat perusti näkemyksensä Sofi Oksasen kirjoitukseen Suomen Kuvalehdessä. Oksanen väitti: ”Suomen joutuminen osaksi Venäjän informaatiosotaa on vihdoin tunnistettu julkiseksi tosiasiaksi”.

Vähän enemmän sivistyneen ja lukeneen keskustelun ja argumentaation näkökulmasta voidaan kuitenkin analysoida, että Ilta-Sanomat turvautui väitteensä esittämisessä puhtaasti ns. sekundaariin aineistoon: Ilta-Sanomat vetosi erään henkilön mielipiteeseen, tällä kertaa Sofi Oksasen mielipiteeseen.

 Hyvin aiheellista olisi kysyä, missä määrin Sofi Oksanen edustaa objektiivista, hyvin harkittua totuutta ylipäätänsä missään, mikä liittyy Venäjään? Sen enempää Sofi Oksanen kuin Ilta-Sanomat eivät tarjoa mitään ns. primääriä aineistoa, suoranaisia dokumentteja ja näytekappaleita väitetystä Venäjän informaatio-operaatioista Suomessa, vaikka Ilta-Sanomien kokonaisen aukeaman otsikko ”Uusi taistelukenttä” antaisi olettaa, että tuota primääriaineistoa pitäisi nyt olla vähäisimmänkin rehellisyyden vaatimuksia täyttäessä jopa oikein runsaanlaisesti. 

 Jos Suomen kansaa pidetäänkin rehellisenä kansana, niin Ilta-Sanomia ja Suomen mediaa ei voi pitää rehellisenä ja vilpittömänä noissa väitteissään.


Millainen auktoriteetti on MPKK:n Aki-Mauri Huhtinen?


Ilta-Sanomien merkillisessä ja värikkäässä jutussa seuraava asiantuntija on Maanpuolustuskorkeakoulun (MPKK) sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen, jonka mukaan nyt tulisi puhua toistaiseksi pikemmin informaatio-operaatioista kuin informaatiosodasta. Professori Huhtisen tarkennus ei kuitenkaan estänyt Ilta-Sanomia otsikoimaan ja kuvittamaan venäläisen aseistetun sotilaan kanssa juttua sanoilla: ”Uusi taistelukenttä”.  

Huhtinen opastaisi kansalaisia lähdekritiikkiin ja medialukutaitoon, mitkä parantaisivat kykyä torjua informaatio-operaatioiden vaikutuksia.

Sinänsä Aki-Mauri Huhtisen lausunto on tavanomainen ja vähemmän sensaatiota tukeva, kuin mitä Ilta-Sanomat tekee, kun lehti luo sotaisia mielenmaisemia lukijoilleen.  Itse asiassa Huhtisen lausunto medialukutaidosta olisi erittäin tarpeellinen, jotta lukija entistä kriittisemmin ja epäileväisemmin suhtautuisi myös ja ennenkaikkea Ilta-Sanomien lööppeihin ja juttuihin.

 Kaikesta huolimatta Huhtinen oli saatu upotettua informaatiosodan auktoriteetiksi varsin tyhjänpäiväisellä toteamuksella. Myöskään sotilasprofessori ei tarjonnut ainuttakaan primääriä dokumenttia näytekappaleeksi siitä, miten Venäjä toimittaisi informaatio-operaatioita Suomessa.

Sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen on aiheellista muistaa Ilta-Sanomien lausunnon arviointia varten myös Puolustusvoimien ja Rajavartiolaitoksen kehittämisharjoituksen (PVKEH) Yleisesikuntaupseerikurssin 55:n loppuraportista ”Strateginen kommunikaatio ja informaatio-operaatiot 2030”. Siinä Torsti Sirén (Maanpuoluskorkeakoulun Strategialaitoksen esimies), Matti Toivettula (Sotatekniikan pääopettaja Maanpuolustuskorkeakoulussa) ja sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen selvittivät artikkelissaan ”Informaatiosodankäynnistä kokonaisvaltaiseen strategiseen kommunikaation” sitä, miten ”kansallisen narratiivin ja sen mukaisten tekojen tärkeys” sekä ”proaktiivinen luonne” ovat tulleet entistä tärkeämmiksi.  

Kirjoittajat vaativat luopumaan sodasta ”politisoituneena terminä” ja korostavat ”sotaa” alituiseksi tapahtumaksi ”vain kahden tai useamman mielen välisenä tilana”. Kirjoittajat tarjoavat Naton määrittämää narratiivia strategisen ja aktiivisen strategisen vaikuttamisen kehykseksi. [1] 

Aki-Mauri Huhtisen sotilaallinen työskentely informaatio-operaatioiden kehittelyssä ja määrittelyssä antaa hyvän syyn otaksua, että Ilta-Sanomien kautta tarjottu iso näyttävä tarina on pikemmin tiettyjen suomalaisten poliittisten ja sotilaallisten tahojen toimittama informaatio-operaatio Suomen kansalaisten mielten hallitsemiseksi ja manipuloimiseksi kuin että siinä olisi edes hivenen totuutta Venäjän operaatioista Suomea kohtaan. 

Itse asiassa Ilta-Sanomien lööppi, iso värikäs kuvitus ja pitkä tarina toimittavat repressiivistä (tukahduttavaa) tehtävää suomalaisen kansalaisyhteiskunnan mielipidevapauden kaventamiseksi.

Kansalaisten mielipidevapauden kaventaminen ja hallitseminen suomalaisten tiettyjen, psykologisiin operaatioihin erikoistuneiden upseerien toimenpiteiden avulla osoittautuu varsin todennäköiseksi mutta valitettavaksi tilanteeksi tällä hetkellä, kun esimerkiksi muistaa niitä tutkimuskohtia ja kehityshankkeita, joihin edellä mainittu Aki-Mauri Huhtinen on osallistunut kollegoidensa kanssa. 

Maanpuolustuskorkeakoulun professori, everstiluutnantti Aki-Mauri Huhtinen kirjoitti vuonna 2002 teoksen ”Propagandan renessanssi – Julkisen manipulaation paluu”, jossa hän määritteli, että informaatiosodankäynti perustuu mielikuvien luontiin kamppailusta, jotka todellisuudessa ovat talouden, teknologian ja politiikan kamppailuita. 

15.4.2014 Ylen haastattelussa professori Huhtinen määritteli Ukrainan osaksi ”Isoa tarinaa venäläisen maailman keväästä”, mitä varten Venäjä olisi kehittänyt propagandistisen ”tarinan Venäjä-vihamielisyydestä”. Tämän lausuntonsa avulla itse asiassa Huhtinen itse loi propagandistisesti mielikuvan, jotta Venäjän puheita ei otettaisi vakavasti. 

4.11.2010 Huhtinen opetti Helsingin yliopistolla Studia Generalia-yleisöluennossaan ”nykyaikaista informaatiosodankäyntiä”, jossa tärkeää olisi ”aina myös ihmismielen ja ihmisten havaintojen muuttaminen”. 

Juuri Huhtinen toimittaa tätä nykyaikaista informaatiosodankäyntiä niin ettei suomalaiset osaisi tehdä oikeita havaintoja siitä, mitä Venäjä on ilmaissut vallitsevasta tilanteesta.

Suomen Puolustusvoimien portaalissa Ruotuväki-lehdessä 23.5.2014 Huhtinen korosti, että informaatiosota on yhä suurempi osa nykyaikaista sodankäyntiä: hän korosti, että olisi kustannustehokasta vaikuttaa ”vastustajien mieleen”. Huhtinen hahmottelee yleisesikuntamajuri Arto Hirvelän kanssa myös Naton viitekehyksen puitteissa ”strategista kommunikaatiota informaatioyhteiskunnan kansallisten tavoitteiden edistämisessä”.

 Tuolloin hän viittaa ”mediaspektaakkelisiin mahdollisuuksiin” sekä vaatii entistä ”kokonaisvaltaisempaa lähestymistapaa”, ”koordinaatiota ja asioiden yhdenmukaistamista” ”ristiriitaisten viestien ehkäisemiseksi”, jotta ”yhteisö säilyttäisi luottamuksen”, koska taistelua käytäisiin ”mielikuvista ja toisten käyttäytymisen ohjaamisesta”. 

Vuonna 2012 ilmestyneessä Suomen puolustusministeriön julkaisussa Aki-Mauri Huhtinen painottaa sosiaalisen median (SOME) merkittävyyttä ja käyttömahdollisuuksia ”mielikuvien” rakentamisessa: ”SOME on informaatiosodankäynnin eturintama” (Huhtinen 2011).

Ilta-Sanomien jutussa sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen säilytti lausuntojen tasolla ikään kuin koskemattomuuden ja lausunnot jäivät neutraaleiksi, mutta itse jutun kokonaisuus on tuskin toteutunut ilman MPKK:n koordinointia. Erityisen valitettavaa on tämä lisääntynyt suomalainen sotilaallinen aktiviteetti ”ristiriitaisten viestien ehkäisemiseksi” (Aki-Mauri Huhtinen), koska tämä pyrkimys tarkoittaa itse asiassa mielipidevapauden ja kansanvallan tukahduttamista, moninaisuudesta tulee monotoonisuutta.


Kolmas auktoriteetti: Lasse Laaksonen


Ilta-Sanomat esittelee Sofi Oksasen ja Aki-Mauri Huhtisen jälkeen kolmannen auktoriteettinsa Lasse Laaksosen, jonka iltapäivälehti määrittelee ”Helsingin yliopiston dosentiksi”.

 Laaksosen sidonnaisuuksien ymmärtämiseksi olisi auttanut kovasti, jos lehti olisi ilmoittanut, että myös hän on Maanpuolustuskorkeakoulun opettaja, jossa hän on toiminut vuodesta 2003 Suomen sotahistorian dosenttina. Lisäksi Laaksonen on rakentanut näkemyksiään Yhdysvalloissa West Pointissa Amerikan Yhdysvaltojen sota-akatemiassa.

Tämä Lauri Laaksonen määrittelee informaatiosodankäynnin jopa aivan ”uudeksi taistelun lajiksi”, jossa käytetään ”ammattilaisia”, joilla on ”erikoistaitoja seikkailla tietoverkoissa ja vaikuttaa mielipiteisiin”. Hän mainitsee todisteeksi jopa niin sanotun ”Pietarin trollitehtaan, tutkimuslaitoksen, jossa tuotetaan massoittain aineistoa verkkoon Venäjän propagandan tarpeisiin".

Jos ammattilaiset työskentelevät trollitehtaassa Suomenkin mielipiteeseen vaikuttamiseksi, niin näiden ammattilaisten koulutus, nimet ja palkka olisi aiheellista jotenkin argumentoida, mutta sitä Laaksonen ei tee. Hän tuottaa vain väitteitä ja mielikuvitusta, todennäköisesti pelkkää bluffia.


Miksi kukaan ei dokumentoi edes pyydettäessä?


Olen pyytänyt Ilta-Sanomien toimittaja Jouko Juonalalta ja Lauri Laaksoselta yksilöityjä faktoja väitetystä trollitehtaasta, mutta toistaiseksi en ole saanut heiltä mitään vastausta.

Myös professori Jarno Limnéll on vaiennut täysin, vaikka olen aiemmin kysynyt häneltä näytteitä Venäjän hybridisodasta Suomessa. Lähetin Aalto-yliopiston professorille Jarno Limnéll asiaa koskevan kysymyksen sunnuntaina 14.9.2014 kello 17:28.

 Kohta on kulunut jo kuukausi, mutta vieläkään Limnéll ei ole konkretisoinut ja yksilöinyt aineiston avulla, missä Suomessa näkyisi Venäjän harjoittama strateginen viestintä ja hybridisodan moninaiset keinot. Limnéll väitti Suomessa toimivan Venäjän ”puhemiehiä”, mutta hän ei ole näitäkään ”puhemiehiä” vielä yksilöinyt.[2]

Tänään olen pyytänyt, että jospa toimittaja Jouko Juonala ja dosentti Lauri Laaksonen tietäisivät paremmin, sillä minulla on jo varsin perusteltu syy näin tutkimuksellisesta näkökulmasta katsoen päätellä, että Laaksosen, Juonalan ja Limnéllin sekä muiden samanhenkisten väitteiden esittäjien toiminta perustuu pahatahtoiseen bluffiin, sillä mitään aineistoa ei ole kuitenkaan vieläkään tarjottu eikä arkitodellisuuden havainnot tue mitenkään  edellä mainittujen tahojen esittämien hurjien väitteiden puolesta.



Laaksonen jopa väittää Ilta-Sanomissa, että Puolustusministeriössä olisi ”hyvin tarkasti tiedossa” trollitehtaan toimivat henkilöt.

 Laaksonen ja Ilta-Sanomat viittaavat siihen, että ”ne ovat olleet hyvin tarkasti tiedossa”, mutta epäselväksi jää, mihin tai keihin lauseen epämääräinen ”ne” viittaa.


Ilta-Sanomien ja MPKK:n kuusi merkkiä mediaiskusta?


Lopulta Ilta-Sanomat antavat kuusi merkkiä mediaiskusta. Ensimmäinen on ”nettitrollaus”, jossa ärsyttävä verkkokeskustelija käyttää tekaistua identiteettiä. 

Sikäli kuin itse olen törmännyt tekaistuihin identiteetteihin, niin näitä ovat käyttäneet erittäin vihamielisesti Venäjään (ja minuun) suhtautuvat henkilöt. Nämä myös hyvin aktiivisesti mainostavat Natoa ja puolustavat Viron nykyistä erityislaatuista politiikkaa. 

Tämän johdosta on hiukan erikoista, että kyseinen esimerkki on ison otsikon alla, jossa mustamaalataan Venäjää.

Tietysti kautta aikojen on nettikeskustelijoiden joukossa ollut anonyymejä enemmän ja vähemmän sivistyneesti kirjoittavia ihmisiä. Jotkut pelkäävät työpaikkansa ja suhteittensa vuoksi kirjoittaa omalla nimellä, vaikka muodollisesti Suomessa ihmistä ei saisi syrjiä ja sortaa mielipiteitten johdosta. 

Valitettavasti anonyymius tarjoaa liian monelle rohkeuden toimia epäasiallisesti. Itse olen joutunut suoranaisen törkeän nettihyökkäyksen kohteeksi, jossa on käytetty minua itseäni vastaan jopa minun kuviani ja nimeäni. Tuossa tapauksessa tuskin on ollut kyseessä ”Pietarin trolli-tehdas”, vaan yksityinen suomalainen henkilö tai pieni ikävämielinen kaveripiiri, mikäli ei aivan Nato- ja CIA-henkinen trollitehdas.[3] Esimerkiksi henkilö loi twitteriin valheelliset kanavat minun nimissäni.[4]  Nimenomaisesti Amerikan Yhdysvaltojen aktiivisuus käyttää sosiaalista mediaa ulkopolitiikan välineenä on ollut hyvin tunnettua.[5]

Ilta-Sanomat listaa toiseksi tuntomerkiksi ”disinformaation”, joka tarkoittaa Ilta-Sanomien mukaan sitä, että ”Venäjän valtamedia kertoo tapahtumista väritetysti tai tahallaan virheellisesti”.  

Tuskin kenellekään on voinut jäädä epäselväksi, että erityisesti Ilta-Sanomat ovat värittäneet tapahtumia hyvin rajusti ja virheellisesti. Toisenlaisten viestien välittämisen ja virheiden korjaamisen nyt iltapäivälehti nimeää kuitenkin ”disinformaatioksi”. 

Tämä tarkoittaa lehden ja Maanpuolustuskorkeakoulun yksituumaista pyrkimystä - kansanomaisesti sanottuna - kansakunnan alistamiseksi yhden totuuden yksimielisyyteen, tiedotukselliseen totalitarismiin. 

Aki-Mauri Huhtinen on määrittänyt Suomen maanpuolustukselliseksi informaatiosodan tehtäväksi ”ristiriitaisten viestien ehkäisemisen”.  

Vaikuttaa siltä, että tiedon kontrolli on nimenomaisesti suomalaisten harjoittaman informaatiosodan pyrkimys. MPKK:n menettely on erittäin paheksuttavaa. Aikuisille ihmisille tulisi sallia itse arvioida ja punnita tietojen painoarvo sen sijaan että MPKK:n avustuksella Suomen media ennättää tuomitsemaan jo lähtökohtaisesti Venäjän valtamedian disinformaatioksi. Itse asiassa oma kokemukseni on juuri päinvastainen: Venäjän valtamedia on yleisesti ottaen erittäin paljon laadukkaampaa kuin Suomen valtavirran media, joka on hyvin propagandistista, näköalatonta, vääristelevää ja ahdaskatseista.

Ilta-Sanomien listan kolmas informaatio-operaation menetelmä on ”hämmentäminen”, joka tarkoittaisi ”eri toimijoiden antamia ristiriitaisia lausuntoja samasta asiasta”. Tässäkin kohtaa voidaan kysyä, onko Suomen hallitus itse hämmennyksen ytimessä? 

Kukaan ei ole voinut osoittaa hämmentäviä ristiriitaisia lausuntoja Venäjän trollitehtaan tuotannoksi. Sikäli kuin Venäjällä on erilaisia, jopa ristiriitaisia lausuntoja, niin tämä osoittaa mielipidevapauden puolesta. Kun taas Suomen median yksituumaisuus osoittaa totalitarismin ja tyrannin valtaa.

Ilta-Sanomat nimeävät neljänneksi informaatio-operaation muodoksi ”mustamaalauksen”, jolloin ”nettitrollit ja muut kirjoittajat nostavat tikun nokkaan ja hyökkäyksen kohteeksi niitä suomalaisia, jotka esittävät vääriä mielipiteitä”. Tälläkin kertaa voidaan pikemmin lähestyä tapauksia demokraattisten oikeuksien näkökulmasta: eikö juuri demokratian luonteeseen kuulu, että mielipiteiden johdosta sopiikin arvostella, jos ja kun joku poliitikko, toimittaja ja upseeri lausuvat outoja käsityksiä. 

Ilta-Sanomien neljäs määritelmä itse asiassa vaikuttaa edellyttävän todella valitettavaa totalitaristista tukahdutettua yhteiskuntaa, joka on kadottanut kaikki avoimen kansalaisyhteiskunnan ja kansanvaltaisen demokratian tuntomerkit: siinä maailmassa ei saisi arvostella henkilöitä näiden poliittisten sidonnaisuuksien ja käsitysten johdosta! Ilta-Sanomat ja sen MPKK:n asiantuntijat eivät kerro niitä suomalaisia "uhreja", jotka olisivat joutuneet nettitrollien harjoittaman mustamaalauksen uhreiksi.

Ilta-Sanomat nimeävät viidenneksi informaatio-operaation muodoksi ”puhemiehet” , jotka ”ajavat vieraan valtion asiaa” ”levittämällä sanomaansa verkossa ja esiintymällä julkisuudessa”.  Ilta-Sanomien mukaan ”hyvä esimerkki” olisi ”kohudosenttina tunnettu Johan Bäckman”. 

Jälleen kerran Ilta-Sanomat (ilmeisesti MPKK:n foliohattu päässä) oikoo mutkat suoriksi ja tekee ihmisten toiminnasta mediassa huomattavasti enemmän vieraan vallan agenttien toimintaa kuin todellisuus edellyttää. 

Ihmisillähän on 100 %:n varmasti myös myötämielisempiä asenteita Venäjää kohtaan aivan vilpittömistä ja rationaaliseen analyysiin perustuvista syistä kuin mitä Ilta-Sanomat ja sen toimittajat esittävät ”oikeaksi” Venäjä-kuvaksi.

 Se, että erilaisen mielipiteen ilmaisemista leimataan Suomessa jopa ”vieraan valtion” asian ajamiseksi, osoittaa vain suomalaisen kansalaisyhteiskunnan rappeutumista. 

Ymmärtääkseni Johan Bäckman toimii Suomen asialla, tahtoen parempaa Suomea, minkä tähden hän ei suostu tiettyjen suomalaisten, virolaisten ja amerikkalaisten tahojen touhuun, joka tekee Suomea pahemmaksi ja turmelee Venäjä-suhteita. Itse asiassa Naton myynninedistämiseksi rakennettu Venäjä-uhka on kaikkea muuta kuin Suomen edun ajamista: se on USA:n intressien ajamista.

Kuudenneksi ja listansa viimeiseksi  informaatio-operaation muodoksi Ilta-Sanomat nimeää viralliset kanavat. Tämäkin perustelu on absurdi. Tietysti jokainen valtio toimii omien virallisten kanaviensa kautta. 

Jos virallisten kanaviensa kautta valtio ei tahdo lähestyä naapurivaltiotaan, niin valtion menettely olisi erityisen hämäräperäistä. Venäjän ilmaisema kysymys Suomelle suomalaisten sotilaiden osallistumisesta Ukrainassa taisteluun, jossa pyrkimyksenä on ollut toimittaa venäläisväestöä vastaan kansanmurha, on luonnollinen ja perusteltu kysymys.

 Tuollaisen kysymyksen mustamaalaaminen ikään kuin likaiseksi informaatio-operaatioksi osoittaa jälleen kerran Suomen tiettyjen tahojen pyrkimystä mielipiteiden totalitaristiseen hallintaan. 

Viralliselta Suomelta sopisi kysyä monta uuttakin kysymystä: virallinen EU ja Suomi ovat vaienneet, vaikka Ukraina tahtoo estää kansanmurhan rikostutkinnan.[6] Suomi ja EU ovat vaienneet myös siitä, että Ukrainan puolustusministeri Valery Geletey on joutunut kansainväliseen etsintäkuulutukseen kansanmurhasta.[7]

Suomen media toteuttaa USA:n määräyksiä psykologisesta sodankäynnistä

Kaiken kaikkiaan USA on osoittanut Suomen mediassa ylivoimaisuutensa Ukrainan kriisin psykologisessa sodankäynnissä.[8] Ukrainan konflikti on osa Yhdysvaltojen käynnissä olevaa strategista ja geopoliittista toteutusta, joka ulottuu aina kauas Mustanmeren taakse Kaukasian alueille saakka. 

 Venäjän tiedotus on ollut jälleen kerran varsin tehoton psykologisessa sodankäynnissä. Georgian kriisin jälkeen on Venäjällä opittu ehkä jonkin verran, mutta psykologisen sodankäynnin tarpeita varten sosiaalisen verkoston ja kokonaisvaltaisen viestinnän hallinnassa Yhdysvallat on jälleen osoittautunut aivan ylivoimaiseksi.

 USA:n vaikutus on erittäin massiivinen Ilta-Sanomat –kaltaisessa mediassa. Itse asiassa Venäjällä ei ole ympäri maailmaa sellaisia uskottuja vaikuttaja-agentteja kuin jopa Suomessa on Yhdysvaltojen intresseille uskollinen sekava joukkue: Jarmo Koponen (Uusi Suomi), Torsti Sirén (Maanpuolustuskorkeakoulu) ja MPKK liki kokonaisuudessaan,  Sofi Oksanen, Jukka Mallinen, Carl Haglund (puolustusministeri), Aleksander Stubb, Suomen ulkopoliittinen instituutti (UPI) sekä erittäin lukuisat muut henkilöt ja yhteisöt. 

Epäilys Suomen median osallisuudesta amerikkalaiseen informaatiosotaan viriää siitä yksinkertaisesta havainnosta, että Ukrainan kriisissä siviiliväestöä vastaan kohdistunut julmuus – suoranaiset rikokset ihmisyyttä vastaan - ja Ukrainan johtajien äärimmäisen kyyniset julkiset lausunnot venäläisväestöä vastaan on vaiettu täydellisesti läntisissä tiedotusvälineissä. 

Ukrainan uuden johdon kuva on selvästi kaunisteltu. Tämä vaikeneminen pahuudesta on tuskin sattumaa. Kun Georgia hyökkäsi Etelä-Ossetiaan elokuussa 2008, samanaikaisesti käynnistyi Amerikan Yhdysvaltain psykologinen sodankäynti Venäjää vastaan. Tuo hyökkäys lopetti viimein sinisilmäisyyden: Yhdysvallat käynnisti sodan, joka oli huolellisesti suunniteltu. Georgian hyökkäys Etelä-Ossetiaan ja USA:n infohyökkäys Venäjää vastaan oli kuitenkin vasta ”sotaharjoitus” sitä taistelua varten, jonka USA käynnisti Ukrainan avulla.

Länsimaiset kansalaiset kokevat taas kerran, nyt Ukrainan avulla, ettei Venäjä ole rauhantekijä. Niin kuin Venäjä ei estänyt kansanmurhan toteutumista Etelä-Ossetiassa, niin Venäjä ei estä kansanmurhan toteutumista Itä-Ukrainassa. Tuota viestiä Barack Obama toistaa niin monissa tilanteissa, että viesti on strategisesti suunniteltu ja se varmasti painuu länsimaisten kuulijoidensa mielikuviin. Ikäänkuin Venäjä olisi vastuussa siitä, että Itä-Ukrainassa tapetaan ihmisiä! Sitä vastoin – niin kuin Etelä-Ossetian tapauksessa - Venäjä nähdään okkupaattina, joka tavoittelee maailmanvaltaa.

Georgian kriisi syntyi, kun Georgia hyökkäsi ensin, mutta silti mielikuvat jäivät elämään Venäjästä pahana hyökkääjänä. Nämä mielikuvat syntyvät taas uudestaan Ukrainan kriisissä siitäkin huolimatta, että Oikeistovoimien aseistuneet ryhmäkunnat yhdessä Amerikkalaisten palkkasoturien kanssa toimittaa siviilien tappamista.  Mielikuvat painuvat sieluihin median toistaessa, vaikka tosiasiassa Krimin väestön itsemääräämisoikeus sai toteutua rauhanomaisessa päätöksessä – ilman verenvuodatusta – niin että Krim palasi takaisin Venäjän yhteyteen. Alueen väestökin on valtaosin venäläisiä.

 Totuudenmukaisen rekonstruktion saamiseksi Ukrainan tapahtumien kulusta pitää kysyä: kuka hyötyy hyökkäyksistä ja kenen kanssa, mitä seurauksia syntyy näistä aggressiosta?

On selvää, että Ukraina ei valtiona eivätkä ukrainalaiset ihmisinä saa mitään hyötyä, vaan Kiovan nykyjohdon riskinottohalu on saanut motivaationsa muista aivan erikoisista lähtökohdista – vähemmän humaanista ja vähemmän isänmaallisista - käsin.

Jos vaikka Kiovan nykyjohdon määräämän hyökkäyksen edut ovatkin epävarmat, siitäkin huolimatta että sotilaallisen hyökkääjän saama poliittinen tuki Yhdysvalloista aiheuttaa odotettavasti Venäjän puolella tavanomaista epäröintiä, Yhdysvallat saa laskelmiensa mukaan tilanteen avulla poikkeuksellista etua ja mahdollisuuden puuttua Venäjän ulkopoliittisiin ja sisäisiin asioihin, häiritä Euraasian Unionin voimistumista sekä häiritä maailman moninapaistumista ”eristämällä Venäjä” sanktioiden avulla.

Yhdysvallat saa erinomaisen tilaisuuden psykologisten menetelmien käyttöön, joiden avulla voidaan hoitaa Euroopan yleistä mielipidettä. Yhdysvaltojen näkemys on ollut Ukrainan konfliktissa, että kaikissa vaihtoehdoissa se saavuttaa voiton.

 Amerikkalaisen psykologisen menetelmän tähden maailmanlaajuiseen yleiseen mielipiteeseen on syntynyt kuva ”Venäjän aggressiosta”, johon liittyy erottamattomasti sodan kauhut.

Mielikuvat on kirjoitettu amerikkalaisen ja eurooppalaisen yhteiskunnan piilotajuntaan. Yhdysvallat käyttää jälleen psykologista sodankäyntiä Venäjää vastaan ja Suomen media on nyt täysin amerikkalaisten päämäärien toteuttaja.

Erityisen valitettavaa on nykytilanteessa sekin, että Suomen Maanpuolustuskorkeakoulu toteuttaa Amerikan Yhdysvaltojen armeijan antamia tehtäviä enemmän kuin Suomen kansalaisilta saamaansa valtuutusta.


[1] Juha Molari 21.6.2014 Riippumaton selonteko Suomen asemasta strategisen kommunikaation ja informaatiosodan offensiivisissa toiminnoissa

[2] Juha Molari 14.9.2014. Pitkäaikaistyötön ihmispolo kysyi professori Jarno Limnéliltä Venäjän hybridisodasta Suomessa. http://juhamolari.blogspot.fi/2014/09/pitkaaikaistyoton-ihmispolo-kysyi.html

[3] Janus Putkonen, 25.7.2012, Verkkomedia: Suomen kielteinen Venäjä-uutisointi provosoi peräkamarien vanhoja poikia. http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=4528


[4] Juha Molari 5.10.2012. Twitter impersonation – @juhamolari and @jmolari http://juhamolari.blogspot.fi/2012/10/twitter-impersonation-juhamolari-and.html


[6] Juha Molari 30.9.2014. Miksi EU ja Suomi vaikenevat, vaikka Ukraina tahtoo estää kansanmurhan rikostutkinnan. http://juhamolari.blogspot.fi/2014/09/miksi-eu-ja-suomi-vaikenevat-vaikka.html

[7] Juha Molari 2.10.2014. Ukrainan puolustusministeri Valery Geletey kansainväliseen etsintäkuulutukseen kansanmurhasta. http://juhamolari.blogspot.fi/2014/10/ukrainan-puolustusministeri-valery.html

[8] Juha Molari 6.6.2014. USA ylivoimainen Ukrainan kriisin psykologisessa sodankäynnissä. http://juhamolari.blogspot.fi/2014/06/usa-ylivoimainen-ukrainan-kriisin.html


Kirjoittaja on riippumaton suomalainen mies, joka ei saa mielipiteittensä johdosta tai muistakaan ansioista mitään rahoitusta tai kiitosta Kremlistä tai muualta Venäjältä.  Tällaisena riippumattoman suomalaisena tahdon puolustaa Suomen itsenäisyyttä ja avointa kansalaisyhteiskuntaa Amerikan Yhdysvaltojen ja Naton informaatiosodan operaatioita vastaan, joiden pyrkimyksenä on rajoittaa kansalaisvapauksia Suomessa.

 Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha